SIIKA

(Coregonus lavaretus)
ruotsiksi sik, englanniksi whitefish

 

 

 

 



Suku:
Kuuluu lohikalojen lahkoon. Suomessa on erotettu viisi tai kuusi siikamuotoa: pohjasiika (Coregonus l. fera), karisiika (Coregonus l. widegreni), vaellussiika (Coregonus l. maraena), järvisiika (Coregonus l. nilssoni), planktonsiika (Coregonus l. pallasi) ja tuppisiika (Coregonus l. f. wartmanni). Suomessa nykyään ne kuitenkin katsotaan kaikki yhteen ja samaan lajiin kuuluviksi. Toinen siikojen suvun (Coregonus) Suomessa elävä laji on muikku. Lisäksi joihinkin Suomen vesiin on istutettu siperialaista peledsiikaa.

Ulkonäkö: Siialla on hopeiset kyljet, harmaat evät ja lohikaloille tyypillinen rasvaevä, aika pieni pää pienine suineen ja sulavalinjainen olemus. Pienen siian ja muikun erottaa siitä että siialla on yläleuka alaleukaa pidempi ja muikulla päinvastoin.
Siika on yksi monimuotoisimmista kalalajeistamme. Samassa järvessä elävät eri aikaan ja eri paikoissa kutevat siiat on välillä tulkittu yhdeksi, välillä useammaksi lajiksi.

Ulkonäöltään siikamuodot ovat lähellä toisiaan ja ruumiinrakenteen erot ovat pieniä. Eri siikamuodot erotetaan etummaisten kiduskaarien siivilähampaiden lukumäärästä. Siivilähampaiden lukumäärä vaihtelee siikamuodosta riippuen alle 20:stä yli 40:een seuraavasti: pohjasiika 17–22, karisiika 24–28, vaellussiika 28–32, järvisiika 40–45, planktonsiika 41–56.

Levinneisyys ja elinympäristö: Siian elinalueet ulottuvat Länsi- ja Keski-Euroopasta halki Pohjois-Aasian. Eteläisimmät esiintymisalueet Euroopassa ovat Alpeilla ja Karpaateilla. Pohjois-Amerikassa elää eurooppalaisen siian lähisukulainen sillisiika (Coregonus clupeaformis). Arktisissa ja Pohjois-Amerikan vesissä elää myös useita muita siian suvun lajeja (mm. muksunsiika, peledsiika, omulsiika).

Suomessa siikaa on koko maassa, sekä merialueilla että sisävesissä. Itämeressä eläviä siikamuotoja ovat vaellussiika sekä karisiika. Muut muodot ovat sisävesikaloja, mutta myös vaellussiialla ja karisiialla on pelkästään sisävesissä eläviä kantoja.
Inarijärvessä ja eräissä sen lähijärvissä elävää kääpiöitynyttä siikaa kutsutaan muun muassa reeskaksi, rääpykseksi tai tuppisiiaksi.

Siika viihtyy puhtaissa, kylmissä ja hapekkaissa vesissä. Eri siikamuotojen elinympäristöt ja -tavat eroavat silti toisistaan:
Vaellussiika
tekee syönnösvaelluksia Itämeressä ja nousee syksyllä jokiin kutemaan. Tätä siikaa elää Kemijoen ja Vuoksen vesistöissä.
Karisiika
elää koko ikänsä meressä ja kutee karikoilla. Myös Laatokassa elää karisiikoja. Karisiiat ovat vähentyneet selvästi Pohjanlahdella, jossa se elää yhdessä myös uhanalaisen vaellussiian kanssa. Selkämereltä sitä ei nykyisin saada.
Planktonsiika on joissa ja virtaavissa salmissa kuteva sisävesikala, joka kasvuvaiheessaan syönnöstää järvissä. Se esiintyy alkuperäisenä useissa osissa Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöalueita.
Järvisiika kutee järvissä. Siitä tavataan Oulujoen, Kemijoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöissä kantaa tuetaan istutuksin.
Pohjasiika on Jäämereen laskevien vesien kala joka kutee joissa ja kasvaa järvissä. Suomessa se esiintyy Paatsjoen (Inarijärvi), Tenojoen, Pistojoen ja Oulankajoen (Kuusamon järvet) vesistöissä.
Tuppisiika on pieni siika, jota tavataan niin Itä- ja Keski-Suomessa, Kuusamossa kuin Lapissa. Nämä siikamuodot voivat olla joko joki- tai järvikutuisia.

Ravinto: Kaikki siiat syövät pieninä eläinplanktonia. Tiheäsiivilähampaiset siiat jatkavat planktonin syöntiä, mutta harvasiivilähampaisten siikojen ravinto painottuu aikuisena kalanpoikasiin ja pohjaeläimiin kuten surviaisentoukkiin, hankajalkaisiin, vesikirppuihin, kotiloihin ja simpukoihin. Muikkukannan tiheyden on havaittu vaikuttavan siian kasvuun, sillä etenkin planktonravintoon erikoistuneet siikakannat joutuvat kilpailemaan ravinnosta muikun kanssa. Kasvua voi hidastaa myös siikakannan oma tiheys tai tiheä särkikalasto.

Lisääntyminen: Sukukypsyyden siika saavuttaa 4–5-vuotiaana ja kutee syksyllä. Kutu ajoittuu syyskuusta joulukuuhun, kun vesi on 2–5 asteista. Vaellus-, plankton- ja pohjasiika kutevat jokiin, kun taas meressä elävä karisiika kutee ulkokareilla. Järvisiika kutee järvessä rantojen lähettyvillä. Kutu tapahtuu 0,5–4 metrin syvyydessä, hiekka- ja sorapohjaisilla alueilla. Kutiessaan naaras ja koiras ovat kyljikkäin laskien mädin veteen. Kun siiat ovat kuteneet, ne jäävät vähäksi aikaa kutupaikoille ja syövät näkyviin jäänyttä kutua. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.

Kalastus: Siika on taloudellisesti merkittävimpiä kalojamme ja Lapissa sillä on suuri arvo ammatti- ja kotitarvekalastajille. Siikaa pyydetään eniten verkoilla ja muita kalastustapoja ovat onginta, pilkkiminen ja uistelu. Parhaita kalastusaikoja ovat kevät jäiden lähdön jälkeen ja syksy. Mikrovaappuilla voi pyytää siikaa kun sellaista vetää hitaasti perässään siikavesissä.

Uhanalaisuus: Siikakannat ovat useissa vesissä taantuneet vesistörakentamisen vuoksi, sillä jokikutevien siikojen reitit on padottu ja matalaan rantaveteen kuteville sisävesisiioille vedenpinnan säännöstely voi olla kohtalokasta. Siikaa on viljelty meillä jo lähes sadan vuoden ajan ja koska siikoja on helppo viljellä, nykyään siikakantojen elvytys painottuu pääasiassa istutuksiin. Siikamuodoistamme vaellussiika luokitellaan erittäin uhanalaiseksi, plankton- ja karisiikakannat ovat vaarantuneita, järvisiikakannat ovat silmälläpidettäviä ja tuppisiikakannat elinvoimaisia.

Mytologia: Pohjois-Suomessa siika on arvostettu saaliskala ja sitä on käytetty uhraamisessa kiviseidoilla jo muinaisista ajoista asti. Kansanrunoudessa siian ja lohen suhde on ollut vastakkainen, sillä siika kuvasi naisellisuutta, lohi taas miehisyyttä. Silti kummatkin arvostetut ruokakalat on myös kuvattu kurjuuden vastakohtana.
Kalevalan runoudessa siika on ollut morsiamen ja kosittavan neidon hellittelynimi.

Inarin vaakunassa esiintyy sarvekas siika, joka muistuttaa saamelaista henkiolentoa Skáimmadasia/Máddua. Se on kalojen haltija ja vanhin, kalavesien suojelija ja kalastuksen säätelijä. Mádduja on useilla eri kalalajeilla ja ne erottuvat tavallisista kaloista suurella koollaan ja sarvillaan.