HARJUS

(Thymallus thymallus)
toiselta nimitykseltään harri, ruotsiksi harr, englanniksi grayling

 

 

 

 

 

Suku: Kuuluu lohikalojen lahkoon Salmoniformes, lohien heimoon Salmonidae ja alaheimoon Thymallinae. Suomalainen harjus on sukunsa ainoa edustaja Euroopassa, lukuun ottamatta aivan itäisintä osaa, missä esiintyy pohjanharjusta (T. arcticus)

Ulkonäkö: Harjus on solakka pitkula ruumiinmuodoltaan ja erityisen korkean ja värikkään selkäevän takana olevasta pienestä rasvaevästä harjuksen tunnistaa lohikalaksi. Harjuksen liha on väriltään vaalea ja sitä peittävä suomukuvio pigmentteineen antaa kuvan pitkittäisraidoituksesta.

Väri vaihtelee vesistön mukaan. Kirkkaissa vesissä kala on vaalea ja harmahtavan hopeakylkinen, humuspitoisemmissa vesissä kyljet voivat olla ruskeat, vihertävät tai violettiin vivahtavat. Kyljissä ja selkäevässä on epäselviä tummia täpliä. Kutuaikaan koiraan värit muuttuvat koreammiksi ja selkäevät täplät punaisiksi.

Kasvaa 30–60 cm:n pituiseksi ja painaa yleensä alle 1 kg. Suomen ennätysharjus painoi 2,28 kg ja se saatiin 23.08.2001.
Harjus tuoksuu myös miedosti timjamille, mistä sen latinankielinen nimi Thymallus tulee.

Levinneisyys ja elinympäristö: Esiintyy koko Pohjois-Euroopassa; Englannista ja Ranskasta itään Uralvuoristoon asti Venäjällä ja etelässä Pohjois-Italiaan, Jugoslaviaan ja Ukrainaan sekä pohjoisessa Jäämerelle asti.
Harjusta on Suomessa eniten pohjoisessa, mutta sitä on myös Itä-Suomen suurissa järvissä ja virtapaikoissa (Suur-Saimaa, Pielinen, Höytiäinen ja Lieksanjoki) sekä meressä.
Rannikkoalueella harjusta esiintyy harvakseltaan Porin pohjoispuolella. Pohjois-Suomen useimmat kannat ovat alkuperäisiä, paitsi esim. Kemijoessa, minne on istutettu vieraiden vesistöjen kantoja.
Vuoksen vesistön tiettyjä alueita lukuun ottamatta Etelä- ja Keski-Suomen harjuskannat ovat istutuksista peräisin.

Harjus esiintyy viileissä, runsashappisissa, sorahiekkapohjaisissa joissa ja puroissa. Harjukset ovat paikallisia, usein harvahkoissa parvissa eläviä.

Ravinto: Ravinto koostuu lähinnä pohjasta löytyvistä hyönteisten toukista, nilviäisistä, äyriäisistä, nivelmadoista ja jopa kalan mädistä (etenkin taimenen), mutta harjus syö myös lentäviä ja pinnalla räpiköiviä hyönteisiä, minkä takia sitä pyydetään mielellään perholla ja uistimella. Harjuksen ruokavalioon kuuluvat myös pienet kalat, kuten esimerkiksi mutu ja simppu.

Lisääntyminen: Harjus tulee sukukypsäksi noin 30 cm pituisena ja 3-6-vuoden ikäisenä. Kutee monista lohikaloista poiketen keväällä huhti-toukokuussa ja kutupaikka voi olla järvessä, joessa tai meressä, hiekka-, sora- tai kivipohjalla. Kutusyvyys vaihtelee parinkymmenen sentin syvyydestä neljään metriin asti. Poikaset kuoriutuvat 3-4 viikon kuluttua noin 10 mm pituisina. Harjuksenpoikaset syövät aluksi eläinplanktonia ja ne kasvavat nopeasti saavuttaen ensimmäisenä kesänä noin 10 cm koon.

Kalastus ja harjus ruokana: Harjus on tärkeä saaliskala kotitarve- ja vapaa-ajankalastajille. Varsinkin Pohjois-Suomessa harjuksen osuus jokisaaliista on merkittävä, tosin rakennetuissa joissa saaliit ovat heikompia. Merialueella harjuksia on ennen saatu runsaastikin, mutta saaliit pienenivät jo 1960-luvulla. Mm. Itä-Suomessa, Etelä-Saimaalla harjusta saadaan yhä saaliiksi muutamia tuhansia kiloja vuodessa. Harjusta kalastetaan eniten vapavälineillä.

Harjuksen kalastus on kiellettyä 1.4.-31.5., lukuun ottamatta sen pyyntiä vavalla tai uistelemalla. Harjuksen alamitta on leveysasteen 67º00'N eteläpuolisissa vesissä 35 senttimetriä, pohjoispuolisissa vesissä alamitta taas on 30 senttimetriä. Tätä kalaa on jo muinoin pidetty herkkuna, ja saamelaiset ovat käyttäneet harjusta myös rohtona. Lihaksessa on rasvaa 4-8 g/100g kalanlihaa ja Omega-3 rasvahappoja 1,6 mg /100g. Harjus on kuitenkin syötävä tuoreena, jos haluaa kokea sen maut parhaimmillaan.

Uhanalaisuus: Vesien rehevöityminen ja kutupohjien liettyminen ovat viileää, hapekasta vettä vaativalle harjukselle uhkatekijöitä. Jokivesien keväinen happamuus alumiini- ja rautapitoisissa vesissä on myös uhka, sillä poikasten kuolleisuus on normaalia suurempaa jos veden pH-arvo laskee 6:een.

Harjuskannat murtovedessä ja rannikkojoissa ovat taantuneet. Syyksi on epäilty kalastusta, mutta varsinkin jokien patoamista ja säännöstelyä ja vedenlaatua heikentäviä maankäyttötapoja. Kalanviljelyn on arveltu yksipuolistavan harjuskantojamme. Toisaalta istutukset ovat myös laajentaneet harjuksen aiempaa levinneisyyttä, esim. Kymi- ja Vantaanjokeen on istutuksilla saatu aikaan lisääntyvä harjuskanta. Vuosittain istutetaan vajaat 2 miljoonaa kesänvanhaa harjusta.

Suomen lajien uhanalaisuus 2010-luokittelussa meriharjukset ovat äärimmäisen uhanalaisia. Pohjanlahdella sijaitsevat maailman ainoat meressä kutevan harjuksen lisääntymisalueet. Etelä-Suomen sisävesien harjuskannat ovat silmälläpidettäviä. Pohjois-Suomessa harjus on elinvoimainen.

Mytologia: Etenkin Lapissa harjus on ollut tärkeä ruokakala ja kuten aiemmin mainittiin, saamelaiset olivat käyttäneet harjusta ruoanlähteen lisäksi myös lääkintään. Koltat ovat hoitaneet psoriasista ja atooppista ihoa kalan sisälmysten rasvalla niin että kalan sisälmyksillä on hierottu ihottumaa viikkojen ajan kerran päivässä.